Helsingin joukkoliikenteen hyvät tavat.

Lueskelin eilen Helsingin sanomia ja silmiin osu artikkeli jossa otsikkona oli ”Moi on bussissa edelleen poikkeus.” Artikkelin mukaan joka neljäs matkustaja tervehtii bussikuljettajaa ja nuoret tervehtivät kuljettajia muita enemmän. Omasta mielestä luku on yllättävän suuri ja olen mielissäni siitä että nuorten käytöstavat on parantumaan päin. Artikkelin mukaan on myös selkeä ero sillä että mikä linja on kyseessä ja onko tervehtijä mies vai nainen. Seutilinjoilla moikataan kuljettajaa enemmän ja naiset on ahkerampia moikkaamaan kuljettajia.

Itse pyrin aina moikkaamaan kuljettajia. Se vaan on normi hyviä käytöstapoja. Saadusta kiitetään. en sitä kuitenkaan tee aina. Oma kokemus on ihan artikkelista poikkeava. Kuskit ei tykkää kun  iitä moikataan, ei ainakaan ne joiden linjoilla mä olen kulkenu. Jos moikkaa niin saa palkaksi pahan mulkasun tai jopa silkkaa ilmana kohtelua. Jos olen ostanu kertalipun niin hyvä että kuskit edes oikeasti kattoo sitä. Siis oikeasti ei luoda minkäänlaista katsetta. Selkeä ero tervehtimis tavoissa on paikkakuntien välillä.  Muutamalla paikkakunnalla asuneena olen huomannu selkeän eron esim. kauppakulttuurissa. Olen syntyny Helsingissä ja nautin siitä että kaikki on lähellä ja helposti saavutettavissa. Mulla ei ole ajokorttia niin kaikki pitää käydä joko jalkaisin, julkisilla tai kyydillä. Eräässä itäisessä kaupungissa asuessa huomasin että kaikki moikkaa toisiaan kaupassa ja apua voi pyytää kanssa kuluttajilta. (olen niin lyhyt että ylähyllyjen tuotteet on kun katolle piilotettuja.) Olin ihan hämmästynyt siitä kuinka mukavia ihmiset on ja näin selkeesti kuinka hyvä ihmisluonto voi olla. Mikä tässä helsingissä oikein siis mättää? Mikä täällä tekee ihmisistä niin välinpitämättömiä? Kyseisessä itäisessä kaupungissa julkisen liikenteen vuorovälit oli pitkiä ja yleisestikkin tuntui ettei elämässä olekkaan  niin kiire kun on koko ajan luullu. Busseissa kiitettiin kuuluvalla äänellä AINA kun jäätiin pois omalla pysäkillä. Palatessa Helsinkiin töiden perässä huomasin oikeasti kuinka iso ero oikeasti on. Mä en enään juossut ratikoihin, metroihin ja busseihin. Kohtahan tulee taas uus! Aloin suunnittelemaan matkani paremmin ja varasin aikaa tarpeeksi matkoihin. Noh, nyt olen asunu täällä suomen helmassa sen verran pitkään taas että vanhat tavat alkaa hivuttautumaan takasin. Saatan ehkä joskus alkaa miettimään että himputti kun tuo metro meni ihan nenän edestä tai voi että kun pitää kiirehtiä tuohon ratikkaan nyt. Sitä tulee niin idiootti olo jälkeenpäin kuin muistaa että ei mene kun muutama minuutti niin sieltä tulee uus. Kyllä sitä pitää olla hölmö. Mä en ole tyypillinen ”stadilainen” kaiketi. Olen ottanu paljon (hyviä) vaikutteita muista asuinpaikoista. Mun ”murre” ei kyllä lähe mihinkään. En puhu sillä vanhalla stadin slangilla mutta slangilla kuitenkin. Eräässä kaupungissa eräs asiakas jopa kysy multa että olenko mä joku ulkomaalainen kun puhun näin.

Mainokset

Nykyajan lapset ja menneisyyden arvet.

Mä asun kaupungin laitamilla ja  ympärillä on ihan kivasti puistikkoa. Olin matkalla duuniin ja olin kävelemässä bussipysäkille. Näin kun ristenevältä tieltä on tulossa kaks noin 3-4-luokkalaista poikaa. Mua hymyilytti. Voi tota aikaa kun koko elämä on avoinna ja ei ole huolistä häivääkään. Oma lapsuus tuli mieleen. Jatkoin kävelyä ja ehdin ohittaa pojat. Ehdin kävellä ehkä vain 10 askelta poikien ohi kun kuulin että kyseiset pojat alkaa huutamaan jollekkin (ehkä mulle?) ”vitun huora, saatanan läski.” En kerinny katsastaa taakse koska oli kiire töihin. Jatkoin vain lamaantuneena kävelyä. Ehkä vaan yllätyksestä sanattomana. Kuulin vielä bussipysäkillä vaimeaa huutoa poikien suusta mutta en saanut enää selvää mitä pojat huusi. Mietin matkan töihin, töissä ja vielä kotonakin tapahtunutta. Mitähän ihmettä siinä tapahtu? Oliko se mulle tarkotettu vai kenelle? Oisko pitäny kääntyä katsomaan taakse? Pitäiskö mun tehdä asialle jotain?

Oon joutunu kiusatuksi monella tavalla ja olen jo siihen tottunu tavallaan. Ei ole ensimmäinen kerta kun jotkut penskat huutaa mun perään jotain. Nyt vaan jotenki lamaannuin yllätyksestä. Tää koko jupakka sai mut pohtimaan että mihin tää maailma on menossa. En ole kenenkään äiti… vielä. Se ei ole pois suljettu elämästä. Kyllä musta olis äidiksi ja perhettä olis mukava perustaa. Sitä ei ole vaan vielä tapahtunu. Mutta mutta… kun mä olin ton ikänen natiainen niin mä leikin barbeilla. Ei tullu mieleenkään alkaa haukkumaan ketään, jumatsuikka varsinkaan aikuisia!

Olen ollu lapsena kiltimmästä päästä. Vähän arka ja ujo. Toinen vanhemmista käytti ehkä liikaa kädellistä voimaa kasvatuksessa. Jos olisin tehny samalla lailla kun tekstissä aiemmin mainitut pojat niin oma syy jos peppu tai kintut olis punottanu sen jälkeen kun vanhemmat olis saanu tietää mitä sitä on tullu tehtyä. Villi lapsi on villi lapsi. Pumpulissa kasvatus on haitallista mun mielestä ja niin on myös liian voiman käyttö. Kuitenkin oikean ja väärän ero pitäs osata. Mitäköhän  tekstin  Ruustinna-jörgenin ja Matias-Matleenan vanhemmat tykkäisivät  poikiensa käytöksestä jos saisivat tietää. Mahtasivatko edes välittää? Tuntuu että yhä nuoremmat lapset käyttäytyvät huonosti ja epäkunnioittavasti.

Olen tehnyt paljon töitä lasten parissa aikoinaan. Jotenkin vetää sanattomaksi ja järkyttää se että tuntemattomana pitäsi alkaa korjaamaan tuntemattomien lapsien käytöstä. Kaiken lisäksi pahasti kiusattuna lapsena/nuorena tämmöinen satuttaa. Kannan mukana edelleen sitä taakkaa siitä. Mua on kiusattu fyysisesti sekä henkisesti. Enemmän henkistä kiusaamista on tapahtunut mutta sitä on tullut koulussa, harrastuksessa, parisuhteessa ja jopa perheen sisällä omalta sisarukselta. Yksi entinen miesystävä käytti fyysistä väkivaltaa ja toinen vähätteli ja kohteli ku saappaan älykkyyttä omaavaa ihmistä Oma sisarus on hakkunut ja lytännyt sua. Jokainen meistä on erilainen, eri kokoinen ja erilaatuinen. Nyt vasta aikuisena alan saamaan pikkuisen oma-arvoani takasin. Teen kovasti työtä sen eteen koko ajan. Jotenkin vaan kaikki tämä raavituttaa päätä. Miten mä annan tuntemattomien ja vielä lasten vaikuttaa muhun. Ei  hyssyttelyt auta ja että lapset on lapsia. Toisen ihmisen haukkuminen, kiusaaminen ja syrjiminen on aina väärin. Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää käytöstään anteeksi. Jos olet kiusannut jotakuta niin se on saattanut jättää pitkäkestoiset arvet. Koskaan ei tiedä mitä muuta toinen  elämässä joutuu kokemaan ja kestämään. Ollaan siis ihmisiksi ja ystävällisiä toisillemme? Opetetaan jälkikasvulle kohtelemaan toisiaan ystävällisesti ja kunnioittavasti?

Täynnä toivoa?

Moi!

Kiva kun tulit lukemaan mun blogia. Kuka minä olen? Se riippuu ihan siitä kuka sitä kysyy. Olen jokaiselle erilainen ja olen ollu semmonen aina. Omistan monta eri titteliä. Olen tytär, sisko, täti,taiteellinen, vaimo, luotettava tuki, omituinen ja oman tien kulkija. Lista vois jatkua pitkälle. Tuun jokaisen kanssa toimeen ja olen ystävällinen. Annan ihmisille johon luotan kaikkeni. Ne jotka kutsuu mua ystäväksi tietää että muhun voi luottaa ja annan vaikka paitani päältä jos sitä oikeasti tarttet. Yritän löytää jokaisesta ihmisestä jonkin hyvän ja mukavan piirteen. Uskon aina hyvään ja tahdon pelkkää hyvää ihmisille. Monesti olenkin tullu höynäytetyksi ja hyväkskäytetyksi. Musta on kiva ilahduttaa ihmisiä.

Olen kotosin pääkaupunkiseudulta ja asun Helsingissä. Juu, kaupunki jossa kaikki tuntuu olevan kiireisiä ja välinpitämättömiä. Se tuo omat haasteet kun ottaa huomioon mun persoonan. En toki ole aina asunu täällä. Siksi mun persoona onkin ehkä muokkautunu tälläseksi. Olen aito ja ystävällinen. Välitän kanssa ihmisistä. Olen usein väärinymmärretty ja mut on koko ikä leimattu joksikin mua tuntematta. Mua on kiusattu koulussa ja sen ulkopuolella. Se on tuonut tiettyä arkuutta mun persoonaan. Mulla on ollu ystäviä joita pidin rakkaana ja olen luullut että ystävyys on ollut luotettavaa ja rikkoutumatonta mutta joutunut karvaasti pettymään. Niin sanotut ystävät on puukottanu mua selkään. Mulla ei ole ollut ikinä paljon ystäviä ja kavereita. Olen nyt yli kolmikymppinen ja edelleen ystävät voi laskea parilla sormella. Koen usein että olen riittämätön ja semmoinen joka ei ole koskaan kenenkään ykkös valinta. Yritän saada kavereita mutta jotenkin tuntuu että en siinä onnistu.

Olen kerran sairastanut syvän masennuksen. Siitä on jäänyt omat jälkensä niin henkisesti ku fyysisestikkin. Olin yksin masennuksen kanssa. Asuin kaukana perheestä ja ilman tukea. Sain kuitenkin hankittua ittelleni apua. Opin siitä paljon.

Tämmönen mä olen, epävarma ja  luottavainen kaikesta huolimatta. Pyrin olla täynnä toivoa. Mun on pakko. Tää blogi ei ole sääliä varten. Mä haluan kirjottaa mun elämästä, mietteistä ja siitä miks mä olen tämmönen. Miten mä olen päätyny tähän pisteeseen elämässä.

Mä olen Eveliina ja mä olen aidosti onnellinen siitä että sä luet tätä. Tykkään kommenteista joten semmosia saa mielellään jättää. Ehkä joku teistä osaa samaistua tähän tai sitten tietää jonkun semmosen joka voi. Blogia saa jakaa.